Luku 1 — Minä en ole mikään filosofi
Minä olen AkkuHappo.
Se ei ole oikea nimeni, mikä on varmaan ihan hyvä asia. Äiti olisi saattanut ihmetellä kastetilaisuudessa, jos pappi olisi kysynyt, annetaanko lapselle nimeksi AkkuHappo.
En minä ole mikään filosofi. Enkä kirjailija.
Minulla ei ole vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Minulla on vaikeuksia välillä pienempienkin kanssa.
Esimerkiksi tänä aamuna yksi niistä oli:
Miksi helvetissä minä tulin keittiöön?
Seisoin keskellä lattiaa ja katselin ympärilleni.
Kahvinkeitin.
Jääkaappi.
Leivänpaahdin.
Koira.
Koira katsoi minua sillä tavalla kuin koira katsoo ihmistä, jonka toimintaan sillä ei enää ole minkäänlaista luottamusta.
– Mitä?
Koira ei vastannut.
Sillä oli siihen täysi oikeus.
Menin takaisin olohuoneeseen ja muistin heti, että minun piti hakea kahvia.
Sellaiseksi elämä muuttuu.
Nuorena pystyin muistamaan kolmen naisen puhelinnumerot, vaikka olin humalassa.
Nyt menen keittiöön enkä tiedä miksi.
Silti väitetään, että ihminen viisastuu vanhetessaan.
Minusta siinä tutkimuksessa on jotain pahasti pielessä.
Keitin kahvin ja istuin ikkunan ääreen.
Minulla on ollut tapana katsella ihmisiä.
Ei sillä tavalla, että kyttäisin naapureita.
Tai no.
Joskus silläkin tavalla.
Ihmiset ovat kiinnostavia eläimiä.
Ne rakentavat taloja, tehtaita, kirkkoja, armeijoita ja kauppakeskuksia. Ne lentävät kuuhun ja lähettävät koneita Marsiin.
Sitten sama ihminen seisoo supermarketissa kymmenen minuuttia tutkimassa kahta vessapaperipakettia eikä osaa päättää kumman ostaisi.
Siinä on ihmiskunta aika hyvin tiivistettynä.
Me pystymme halkaisemaan atomin.
Mutta vetoketjullisen pussilakanan kanssa tulee turpaan.
Minä mukaan lukien.
Luku 2 — Kun olin nuori
Kun olin nuori, elämä oli pelkkä leikki.
Tai ainakin näin minä sen nyt muistan.
Muisti on siitä vittumainen laite, että se tekee vanhoista ajoista parempia kuin ne oikeasti olivat.
Ei meillä rahaa ollut.
Autoissa oli enemmän ruostetta kuin peltiä.
Jos joku auto lähti aamulla käyntiin, sitä pidettiin lähes uskonnollisena kokemuksena.
Mutta meillä oli yksi asia, jota oli aivan helvetisti.
Aikaa.
Eikä kukaan ymmärtänyt sen arvoa.
Perjantaita odotettiin maanantaista asti. Perjantaina odotettiin kavereita. Kavereiden kanssa odotettiin, että kohta saadaan juomista.
Huomista odotettiin koko ajan.
Aina oli jotain tulossa.
Kesä.
Palkkapäivä.
Viikonloppu.
Nainen.
Keikka.
Juhannus.
Jos joku olisi silloin tullut sanomaan minulle:
– Nauti tästä tavallisesta tiistaista. Vielä joskus antaisit paljon saadaksesi yhden tällaisen takaisin.
Olisin varmaan kysynyt:
– Onko sulla kaikki hyvin?
Nuorena ei ajattele aikaa.
Miksi ajattelisi?
Sitä tuntuu olevan loputtomasti.
Jos joku kuusikymppinen puhui elämän lyhyydestä, ajattelin että mitä tuo vanha ukko höpisee.
Nyt minä olen lähempänä sitä vanhaa ukkoa.
Ja tiedättekö mitä?
Se perkele oli oikeassa.
Luku 3 — Peili valehtelee
En tiedä missä vaiheessa vanhenin.
Siitä ei tullut kirjettä.
Ei sähköpostia.
Ei edes tekstiviestiä.
“Hyvä asiakkaamme. Nuoruutenne on päättynyt. Kiitos yhteistyöstä.”
Ei mitään.
Eräänä aamuna menin vessaan, katsoin peiliin ja siellä oli joku vanha ukko minun hammasharja kädessä.
Katsoin tarkemmin.
Saatana.
Minähän se olin.
Päässäni minä olin edelleen sama mies.
Kroppa oli asiasta eri mieltä.
Nuorena pystyin valvomaan yön, nukkumaan pari tuntia ja menemään aamulla töihin.
Nyt jos nukun väärässä asennossa, olen kaksi päivää työkyvytön.
Enkä tarkoita mitään Kama Sutraa.
Tyyny oli huonosti.
Polvet ovat alkaneet pitää ääntä.
Selkä ilmoittaa mielipiteensä asioihin, joista siltä ei ole kysytty mitään.
Jos lattialle putoaa jotain, en enää kumarru automaattisesti nostamaan sitä.
Katson ensin.
Onko se tärkeä?
Voiko se olla siinä?
Tarvitsenko minä sitä enää koskaan?
Jos vastaus kaikkiin on ei, niin lattia sai uuden tavaran.
Mutta fyysinen vanheneminen ei oikeastaan ole se vaikein osa.
Sille pystyy nauramaan.
Paljon vaikeampaa on huomata, että maailma ympärillä vanhenee mukana.
Luku 4 — Tyhjät tuolit
Nuorena kavereita tuntui olevan joka paikassa.
Aina joku soitti.
Aina joku tuli käymään.
Aina jollain oli joku aivan järjetön idea.
Ja yleensä lähdettiin mukaan.
Ajattelimme varmaan, että vanhenemme kaikki yhdessä.
Kukaan ei sitä ääneen sanonut.
Se oli itsestään selvää.
Sitten elämä alkoi siirtää ihmisiä eri suuntiin.
Joku muutti pois.
Joku perusti perheen.
Joku lakkasi soittamasta.
Jollekin minä lakkasin soittamasta.
Joku sairastui.
Ja jotkut lähtivät tavalla, josta ei enää tulla takaisin.
Se on kummallinen hetki, kun puhelimessa on edelleen ihmisen numero, mutta tiedät ettei siihen enää koskaan vastata.
Numero ei tiedä mitään.
Puhelin ei tiedä mitään.
Se näyttää nimen aivan samalla tavalla kuin ennenkin.
Sinä vain tiedät.
Siinä kohtaa ihminen alkaa ymmärtää aikaa vähän eri tavalla.
Nuorena mietittiin:
Mitä kaikkea minä vielä ehdin tehdä?
Vanhempana kysymys lyhenee:
Mitä minä vielä ehdin?
Yksi sana pois.
Koko elämä muuttuu.
Luku 5 — Ihminen on kummallinen eläin
Minä olen joskus miettinyt, että ihmiset ovat kuin muurahaisia.
Niitä menee joka suuntaan.
Yksi rakentaa.
Toinen kantaa tavaraa.
Kolmas johtaa.
Neljäs ei tee mitään mutta näyttää kiireiseltä.
Sellaisia löytyy ainakin työpaikoilta.
Sitten muurahaisvertauksessa tulee ongelma.
En ole koskaan nähnyt muurahaista, joka keräisi niin paljon ruokaa, etteivät sen lastenlasten lastenlapsetkaan pystyisi syömään sitä, ja sen jälkeen menisi televisioon kertomaan muille muurahaisille, että kaikkien pitäisi nyt vähän säästää.
Ihminen tekee niin.
Ihminen on rakentanut maailman, jossa paperilapulla tai tietokoneen numerolla voidaan päättää, kuka saa kodin, kuka ruokaa ja kuka lääkkeitä.
Sitten ihminen sanoo:
“Tämä järjestelmä nyt vain toimii näin.”
Kuka sen järjestelmän teki?
Majavat?
Ihmiset sen tekivät.
Ja sitten ihmiset seisovat sen edessä kädet levällään kuin se olisi luonnonvoima.
Minäkin olen siinä mukana.
Maksan laskuja.
Katson pankkitiliä.
Kiroilen sähkön hintaa.
Ostan kaupasta tavaraa, jota ilman pärjäisin.
En siis kirjoita tätä miltään moraaliselta vuorelta.
Olen ihan samassa paskassa muiden kanssa.
Luku 6 — Koirat eivät tarvitse käyttöohjetta
Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen arvostanut eläimiä.
Koira ei kysy paljonko tienaat.
Sitä ei kiinnosta minkä merkkinen auto sinulla on.
Se ei tarkista Facebookista, kuinka monta seuraajaa sinulla on.
Et voi tehdä koiraan vaikutusta hienolla kellolla.
Sillä on yksi kysymys:
Oletko minun ihminen?
Jos vastaus on kyllä, asia on sillä selvä.
Ihmisillä menee joskus vuosikymmeniä siihen, mihin koiralta menee minuutti.
Ja kun eläimen menettää, silloin vasta huomaa miten helvetin suuren paikan sellainen olento voi ihmisen elämästä ottaa.
Koti näyttää samalta.
Sohva on samassa paikassa.
Ruokakuppi saattaa olla vielä lattialla.
Mutta jokin on väärin.
Hiljaisuus kuulostaa erilaiselta.
Sitä ei oikein pysty selittämään ihmiselle, joka ei ole kokenut sitä.
Eikä tarvitsekaan.
Jotkut asiat ymmärtää vasta sitten, kun ne osuvat omalle kohdalle.
Valitettavasti.
Luku 7 — Rakkaus ei ole elokuva
Nuorena minäkin kuvittelin rakkaudesta kaikenlaista.
Sitten elämä opetti.
Rakkaus ei ole sitä, että kaksi täydellistä ihmistä kävelee auringonlaskuun.
Ensinnäkään täydellisiä ihmisiä ei ole.
Toiseksi siellä auringonlaskussa tulee kuitenkin hyttysiä.
Rakkaus on paljon arkisempaa.
Se on sitä, että toinen tietää sinun olevan välillä aivan sietämätön ja jää silti.
Se on sitä, että riidellään jostain aivan käsittämättömän typerästä asiasta ja puolen tunnin päästä kysytään:
– Keitänkö kahvia?
Siinä on muuten yksi parisuhteen tärkeimmistä lauseista.
Keitänkö kahvia?
Sillä on pelastettu enemmän suomalaisia avioliittoja kuin yhdelläkään parisuhdeoppaalla.
Rakkaus ei tarkoita sitä, ettei koskaan satuteta toista.
Ihmiset mokaavat.
Sanovat asioita joita katuvat.
Ovat väsyneitä.
Ovat itsekkäitä.
Joskus eivät ymmärrä toisiaan ollenkaan.
Mutta parhaimmillaan kaksi ihmistä päättää aina uudestaan:
Me yritetään vielä.
Minusta siinä on enemmän rakkautta kuin tuhannessa ruusussa.
Vaikka kyllä ruusutkin käyvät.
Kunhan joku muu maksaa.
Luku 8 — Suomalainen
Minulta voisi kysyä mitä suomalaisuus tarkoittaa.
En tiedä osaanko vastata.
Se ei ainakaan tarkoita minulle sitä, että suomalainen olisi muita parempi.
Ei ole.
Meillä on täällä ihan saman verran idiootteja kuin muuallakin.
Ehkä Kotkassa vähän enemmän.
Vedessä saattaa olla jotain.
Mutta tämä on minun kotini.
Minä tunnistan tämän ilman.
Meren.
Pakkasen.
Märän marraskuun, jolloin taivaalta tulee jotain veden ja masennuksen välimuotoa.
Minä tunnistan ihmiset, jotka eivät puhu bussipysäkillä toisilleen, vaikka olisivat odottaneet samaa bussia vuodesta 1987.
Ja silti, jos toinen kaatuu siihen pysäkille, se hiljainen suomalainen menee nostamaan.
Ei siitä tehdä numeroa.
Nostetaan vain.
Minusta suomalaisuus on ehkä enemmän sitä kuin mitään suurta puhetta.
Pidetään omista huolta.
Ja jos maailma ympärillä menee sekaisin, se oma koti alkaa tuntua kummasti arvokkaammalta.
Ei siksi, että muu maailma olisi huonompi.
Vaan siksi, että tämä on se paikka, jossa minun elämäni tapahtui.
Täällä minä kaaduin.
Täällä nousin.
Täällä rakastin.
Täällä menetin.
Täällä minä seison.
Luku 9 — Miksi minä teen lauluja
Minulta voisi kysyä, miksi teen musiikkia.
Rahasta se ei ainakaan voi olla.
Kun katsoo suoratoistopalveluiden korvauksia, järkevämpi sijoitus olisi kerätä pulloja.
Musiikissa on kuitenkin jotain kummallista.
Jos minä sanon ihmiselle:
“Minua pelottaa vanheneminen.”
hän saattaa vastata:
– Niin minuakin.
Asia käsitelty.
Mutta jos saman asian saa laitettua lauluun oikein, joku tuntematon ihminen saattaa istua yksin autossa, kuunnella sitä ja ajatella:
“Tuohan puhuu minusta.”
Siinä tapahtuu jotain, mitä minä en osaa selittää.
Ehkä minun ei tarvitsekaan.
Minä en tee lauluja siksi, että minulla olisi vastauksia.
Teen niitä ehkä juuri siksi, ettei ole.
Joskus teen laulun asiasta, joka sattuu.
Joskus asiasta, joka vituttaa.
Joskus jostain niin typerästä, että sille on pakko nauraa.
Kaikki ne ovat kuitenkin saman ihmisen päästä.
Ihminen voi aamulla surra kuollutta ystäväänsä ja illalla nauraa pieruvitsille.
Ei siinä ole ristiriitaa.
Se on ihminen.
Luku 10 — Aikaa
Tänä aamuna minä istuin taas kahvikupin kanssa.
Mitään erityistä ei tapahtunut.
Kukaan ei soittanut ja kertonut, että olin voittanut lotossa.
Televisiosta ei tullut uutista maailmanrauhasta.
Selkäkin oli vähän kipeä.
Aivan tavallinen päivä.
Nuorena olisin pitänyt sitä tylsänä.
Nyt ajattelen vähän eri tavalla.
Minä olen nähnyt sen verran elämää, että tiedän tavallisen päivän olevan aika helvetin hyvä asia.
Tavallinen päivä tarkoittaa, ettei tänään tullut sitä puhelua, jota pelkäät.
Tavallinen päivä tarkoittaa, että saat keittää kahvin.
Joku rakas saattaa olla toisessa huoneessa.
Koira saattaa odottaa lenkkiä.
Ulkona maailma jatkaa sekoiluaan aivan ilman sinun apuasi.
Ja sinä olet vielä tässä.
Nuorena minulla oli enemmän aikaa kuin rahaa.
Nyt antaisin rahaa, jos voisin ostaa lisää aikaa.
Mutta sitä kauppaa ei ole.
Siksi ehkä pitäisi lakata odottamasta koko ajan jotain.
Parempaa säätä.
Ensi kesää.
Ensi vuotta.
Sitä että on enemmän rahaa.
Sitä että kaikki ongelmat katoavat.
Koska ne eivät katoa.
Kun yksi lähtee, toinen tulee.
Sellaista tämä näyttää olevan.
Minä en tiedä kuinka paljon minulla on aikaa jäljellä.
Ei tiedä kukaan muukaan.
Ehkä siinä on koko homman juju.
Jos tietäisimme viimeisen päivämme, käyttäisimme puolet elämästä sen pelkäämiseen.
Parempi näin.
Minä juon tämän kahvin.
Vien koiran ulos.
Saatan tehdä laulun.
Saatan olla tekemättä mitään hyödyllistä.
Ja jos joku kysyy, mitä minä olen tähän ikään mennessä elämästä oppinut, minun pitäisi varmaan keksiä jotain suurta ja viisasta.
Mutta kun en minä tiedä.
Olen tehnyt hyviä päätöksiä.
Olen tehnyt aivan helvetin huonoja päätöksiä.
Olen rakastanut.
Olen menettänyt.
Olen nauranut silloin kun ei ehkä olisi pitänyt.
Olen itkenyt silloin kun en olisi halunnut.
Olen ollut oikeassa.
Olen ollut väärässä.
Ja olen monta kertaa ollut niin varma olevani oikeassa, että juuri silloin olen ollut kaikkein eniten väärässä.
Ehkä elämä ei olekaan koe, joka pitäisi suorittaa oikein.
Ehkä riittää, että sen elää.
Minä katson kahvikuppia.
Se on tyhjä.
Tähän minulla sentään on ratkaisu.
Nousen tuolista ja lähden keittiöön.
Puolessa välissä pysähdyn.
Mitä helvettiä minä olinkaan hakemassa?
Ai niin.
Kahvia.
Minä naurahdan itsekseni.
Vanha ukko.
Mutta vielä liikkuu.
Minä olen vielä tässä.
Ja tänään minulla on vielä aikaa.
Luku 11 — Raha
Rahasta sanotaan, ettei se tee onnelliseksi.
Sen lauseen on todennäköisesti keksinyt ihminen, jolla sitä on.
Olisi nimittäin aika vittumaista kuunnella samaa viisautta ihmiseltä, joka miettii kaupassa, ottaako mukaan kahvin vai vessapaperin, koska molempiin ei juuri nyt ole varaa.
Minä en tarvitse miljoonia.
Tai no.
Jos joku niitä tarjoaa, en ala hankalaksi.
Mutta en minä koskaan ole ymmärtänyt ihmisiä, joilla on niin paljon rahaa, etteivät he ehdi käyttää sitä elämänsä aikana ja silti niiden pitää saada lisää.
Mihin?
Jos tilillä on sata miljoonaa, miksi tarvitset satayksi?
Onko se viimeinen miljoona jotenkin erityisen hyvänmakuinen?
Minulle raha on aina tarkoittanut ennen kaikkea yhtä asiaa.
Rauhaa.
Sitä, ettei tarvitse pelätä postiluukkua.
Sitä, ettei puhelimen soidessa ensimmäinen ajatus ole, että kuka nyt haluaa rahaa.
Sitä, että jos auto hajoaa, vituttaa auto eikä koko loppuvuosi.
Sitä, että kaupassa voi ostaa sen mitä tarvitsee eikä tarvitse laskea mielessään, paljonko tilille jää.
Sellainen raha kiinnostaa minua.
Ei huvijahdit.
En minä edes tiedä mitä tekisin huvipurrella.
Todennäköisesti ajaisin sen ensimmäiseen kiveen.
Minulla on muutenkin sellainen suhde tekniikkaan, että jos laitteessa on enemmän kuin kolme nappia, jossain vaiheessa tarvitaan kirosanoja.
Raha ei ehkä tuo onnea.
Mutta sen puuttuminen tuo aivan helvetisti murheita.
Siitä puhutaan paljon vähemmän.
Luku 12 — Työ
Minun sukupolvelleni opetettiin, että töitä pitää tehdä.
Jos ei ollut töitä, niitä etsittiin.
Jos töissä vitutti, mentiin seuraavanakin aamuna.
Jos selkää särki, otettiin särkylääke.
Jos pomo oli kusipää, siitä puhuttiin kahvitauolla ja sitten mentiin takaisin töihin.
En tiedä oliko se kaikki viisasta.
Tuskin.
Moni teki itsensä rikki ja sai palkinnoksi kellon.
Siinä on muuten hieno vaihtokauppa.
Anna meille neljäkymmentä vuotta elämästäsi, niin saat lopuksi kellon.
Kellon.
Sen jälkeen voit katsella siitä, kuinka paljon sinulla on aikaa jäljellä.
Ei saatana.
Mutta työssä oli jotain hyvääkin.
Se antoi ihmiselle tunteen, että minä osaan jotain.
Minua tarvitaan.
Minä teen tämän ja päivän lopussa näen mitä sain aikaan.
Nykyään puhutaan paljon siitä, että ihmisen pitäisi löytää intohimonsa.
Minusta siinäkin on menty vähän sekaisin.
Kaikkien työn ei tarvitse olla intohimo.
Jos viemärimies tulee avaamaan tukoksen, minä en kysy:
– Onko tämä sinun kutsumuksesi?
Minä toivon, että se avaa sen viemärin.
Siinä kohtaa se mies on minulle tärkeämpi kuin yksikään elämäntapavalmentaja.
Työllä on arvoa.
Mutta ihmisellä pitäisi olla arvoa myös silloin, kun hän ei pysty tekemään töitä.
Tämän kanssa yhteiskunta tuntuu olevan välillä vähän hukassa.
Me kysymme ensimmäisenä:
“Mitä sinä teet työksesi?”
Harvemmin:
“Miten sinä voit?”
Ensimmäinen kertoo mitä ihminen tuottaa.
Toinen voisi kertoa jotain ihmisestä.
Luku 13 — Minä olen ollut kusipää
Tämä luku voisi olla pitkä.
Helvetin pitkä.
En minä ole aina ollut hyvä ihminen.
Enkä tiedä olenko vieläkään.
Olen sanonut ihmisille asioita, joita minun ei olisi pitänyt sanoa.
Olen jättänyt sanomatta asioita, jotka olisi pitänyt sanoa.
Olen loukannut.
Olen ollut itsekäs.
Olen suuttunut ihmisille, jotka eivät olleet tehneet mitään väärää, koska oikeasti olin vihainen jostain aivan muusta.
Olen joskus pitänyt kiinni riidasta vain siksi, etten halunnut olla ensimmäinen joka myöntää olleensa väärässä.
Se vasta typerää on.
Kaksi ihmistä voi olla puhumatta toisilleen päiväkausia, vaikka kumpikin tietää koko ajan, ettei koko riidassa ollut mitään järkeä.
Mutta kumpikaan ei sano mitään.
Miksi?
Periaate.
Periaate on hieno sana sille, että ollaan jääräpäisiä kusipäitä.
Vanhemmiten olen yrittänyt opetella yhtä asiaa:
Anteeksi.
Siinä on vain seitsemän kirjainta.
Silti se on joillekin ihmisille vaikeampi sana kuin “ydinmagneettinen resonanssispektroskopia”.
Anteeksi ei tarkoita, että hävisit.
Se tarkoittaa joskus vain sitä, että toinen ihminen on sinulle tärkeämpi kuin oma ylpeytesi.
Olisinpa ymmärtänyt sen nuorempana.
Olisi säästynyt monta täysin turhaa riitaa.
Luku 14 — Ystävä
Tuttuja voi olla sata.
Ystäviä ei.
Ystävä on eri eläin.
Ystävä tietää millainen olet eikä siitä huolimatta vaihda puolta katua nähdessään sinut.
Hyvän ystävän kanssa ei tarvitse keksiä puhuttavaa.
Se on yksi parhaista testeistä.
Jos kahden ihmisen välillä voi olla hiljaista ilman että kummankaan täytyy ottaa puhelinta esiin, siinä on jotain arvokasta.
Nuorena ystävyys oli helppoa.
Oli aikaa.
Soitettiin:
– Lähetkö?
– Mihin?
– En tiedä.
– Monelta?
Siinä oli koko suunnitelma.
Nyt pitäisi katsoa kalenterista kolmen viikon päähän, sopiiko kahvi keskiviikkona 14.30–15.15.
Jossain vaiheessa aikuisuudesta tehtiin aivan liian vaikeaa.
Ja sitten on niitä ystäviä, jotka lähtevät lopullisesti.
Siihen ei totu.
Ihmiset sanovat, että aika parantaa.
En tiedä parantaako.
Ehkä se opettaa kantamaan.
Aluksi menetys on kuin helvetin painava kivi, jota kannat sylissä.
Myöhemmin se on edelleen mukana, mutta opit miten sitä pidetään.
Joskus unohdat sen hetkeksi.
Sitten joku laulu soi.
Joku sanoo tutun lauseen.
Joku nauraa samalla tavalla.
Ja siinä se kivi taas on.
Ei ehkä yhtä painavana.
Mutta kyllä sinä sen tunnet.
Minusta se kertoo vain siitä, että joku oli tärkeä.
Ihmistä, joka ei merkinnyt mitään, ei tarvitse kaivata.
Luku 15 — Miehet
Miehille opetettiin minun nuoruudessani kaikenlaista hyödyllistä.
Miten vaihdetaan rengas.
Miten tehdään töitä.
Miten pidetään turpa kiinni.
Viimeistä opetettiin ehkä vähän liikaa.
Jos miehellä oli paha olla, sille oli olemassa muutama hyväksytty hoitomuoto.
Työ.
Viina.
Autotalli.
Jos oikein paha paikka tuli, saatettiin sanoa kaverille:
– On ollut vähän vaikeaa.
Kaveri vastasi:
– Joo.
Sitten oltiin hiljaa.
Se oli suomalainen terapiatunti.
En minä pilkkaa sitä.
Joskus se “joo” saattoi tarkoittaa enemmän kuin kokonainen puhe.
Mutta joskus olisi pitänyt osata sanoa enemmän.
Olisi pitänyt pystyä sanomaan:
Minua pelottaa.
Minuun sattuu.
Minä en pärjää nyt yksin.
Siinä ei ole mitään heikkoa.
Sen minä olen oppinut vasta myöhemmin.
Mies voi nostaa sata kiloa rautaa eikä silti pysty sanomaan vaimolleen, että häntä pelottaa.
Kumpi niistä vaatii enemmän voimaa?
Minä en tiedä.
Mutta nykyään minä arvostan enemmän sitä jälkimmäistä.
Luku 16 — Uutiset
Minä lopetin kerran uutisten katsomisen vähäksi aikaa.
En siksi, etten välittäisi maailmasta.
Vaan siksi, että välitin liikaa.
Aamulla sota.
Päivällä talouskriisi.
Illalla joku oli tappanut jonkun.
Siihen väliin poliitikko kertoi, miksi toinen poliitikko on idiootti.
Sitten sää.
Huomenna sataa.
Kiitos.
Olipa piristävä puolituntinen.
Maailmassa tapahtuu hirveitä asioita ja niistä pitää tietää.
Mutta ihmisen pää ei ehkä ole rakennettu vastaanottamaan koko planeetan kärsimystä joka helvetin tunti.
Ennen ihminen tiesi, että naapurikylässä tapahtui jotain pahaa.
Nyt minä voin ennen aamukahvia tietää jokaisesta maanjäristyksestä, sodasta, tulipalosta ja murhasta maapallolla.
Ja sitten pitäisi lähteä normaalisti kauppaan ostamaan maitoa.
Ei ihme, että ihmisiä ahdistaa.
Silti maailma ei ole pelkkä uutislähetys.
Tänäänkin joku syntyi.
Joku rakastui.
Joku parani sairaudesta.
Joku sai työn.
Joku löysi kadonneen koiransa.
Joku vanha mies sai lapsenlapseltaan puhelun ja oli siitä loppupäivän hyvällä tuulella.
Niistä ei vain tehdä etusivua.
“Matti joi tänään kahvin vaimonsa kanssa ja kaikki oli ihan hyvin.”
Ei paljon klikkauksia.
Minusta se olisi välillä helvetin hyvä uutinen.
Luku 17 — Pelko
Minä olen pelännyt elämässäni monia asioita.
Nuorena pelot olivat erilaisia.
Pelättiin, ettei kelpaa.
Ettei saa töitä.
Ettei saa naista.
Ettei ole tarpeeksi hyvä.
Vanhempana pelot muuttuvat.
Pelkäät puhelua lääkäriltä.
Pelkäät, että läheiselle tapahtuu jotain.
Pelkäät sitä päivää, jolloin huomaat ettet enää pysty tekemään jotain, minkä olet aina pystynyt tekemään.
Ja jossain siellä taustalla on se yksi asia, josta ihmiset eivät mielellään puhu.
Kuolema.
Minäkin kuolen.
Ei siinä ole mitään epäselvää.
En tiedä milloin.
Toivottavasti en tänään, koska minulla on vielä vähän tekemistä.
Mutta kyllä se päivä tulee.
Nuorena kuolema oli teoria.
Vanhemmiten siitä tulee todellisempi, koska olet nähnyt sen käyvän hakemassa ihmisiä ympäriltäsi.
Pelottaako se?
Joskus.
Olisin valehtelija jos sanoisin ettei.
Mutta enemmän minua pelottaa ajatus siitä, että käyttäisin jäljellä olevan elämäni sen loppua peläten.
Siinä olisi kuolemalle vähän liian helppo voitto.
Se tulee sitten kun tulee.
Siihen asti minulla on muuta tekemistä.
Luku 18 — Some
Sosiaalinen media on mielenkiintoinen paikka.
Siellä jokaisella ihmisellä on mahdollisuus kertoa mielipiteensä koko maailmalle.
En ole täysin varma, oliko se hyvä idea.
Ennen kylän pahin idiootti huusi mielipiteensä baarissa.
Sen kuuli ehkä kahdeksan ihmistä.
Nyt se voi saada puoli miljoonaa seuraajaa.
Teknologia kehittyi.
Idiootti skaalautui.
Minäkin olen siellä.
Laitan musiikkia.
Katson numeroita.
Katseluita.
Tykkäyksiä.
Kommentteja.
Ja onhan siinä jotain koukuttavaa.
Kun kappale saa tuhat katselua, ajattelee:
Perkele, tuhat!
Kun se saa kaksi tuhatta:
Perkele, kaksi tuhatta!
Kun se saa kahdeksan tuhatta:
No joko radio soittaa?
Sitten pitää välillä muistuttaa itseään, että numeron toisella puolella on ihminen.
Se on tärkeämpää.
Jos yksi ihminen kirjoittaa:
“Tämä osui.”
siinä on enemmän sisältöä kuin tuhannessa kasvottomassa numerossa.
Koska silloin jokin minun päästäni meni laulun kautta jonkun toisen ihmisen päähän.
Aika kummallinen ajatus.
Luku 19 — Epäonnistuminen
Minä olen epäonnistunut monta kertaa.
Se ei kuulosta hienolta.
Nykyään pitäisi ehkä sanoa:
“Olen saanut arvokkaita oppimiskokemuksia.”
Paskat.
Olen epäonnistunut.
Jotkut asiat menivät aivan päin helvettiä.
Jotkut omasta syystä.
Jotkut siksi, että elämä päätti vetää maton alta.
Jotkut siksi, että luotin väärään ihmiseen.
Ja joskus tein kaiken niin hyvin kuin osasin ja hävisin silti.
Sekin kuuluu elämään.
Minua ärsyttää vähän sellainen puhe, että jos vain uskot itseesi tarpeeksi, onnistut varmasti.
Ei onnistu.
Voit uskoa itseesi aivan helvetisti ja silti epäonnistua.
Elämä ei ole automaatti, johon laitetaan positiivista ajattelua ja alhaalta tulee menestystä.
Mutta epäonnistuminen ei tarkoita, että sinä olet epäonnistunut ihmisenä.
Sen eron ymmärtäminen vei minulta aikaa.
Minä mokasin on eri lause kuin minä olen moka.
Ensimmäiselle voi tehdä jotain.
Toisen kanssa ihminen jää helposti yksin.
Luku 20 — Hiljaisuus
Nuorena piti olla ääntä.
Musiikkia.
Ihmisiä.
Autoja.
Puhetta.
Jotain tapahtumassa koko ajan.
Nykyään minä ymmärrän hiljaisuutta paremmin.
Ei täydellistä hiljaisuutta.
Sellainen on vähän pelottavaa.
Vaan sitä tavallista.
Kahvinkeitin porisee.
Koira hengittää lattialla.
Jossain ulkona menee auto.
Toisessa huoneessa joku rakas tekee omia asioitaan.
Kukaan ei vaadi mitään.
Puhelin ei soi.
Kaikki on hetken hyvin.
Nuorena en olisi edes huomannut tuollaista hetkeä.
Nyt huomaan.
Ehkä vanhenemisessa ei olekaan kyse pelkästään siitä, mitä menettää.
Ehkä samalla oppii näkemään asioita, joiden ohi nuorena juoksi.
Rauha ei ole tylsyyttä.
Tavallinen ei ole huonoa.
Ja hiljaisuus ei aina tarkoita yksinäisyyttä.
Joskus hiljaisuus tarkoittaa vain sitä, ettei juuri nyt ole mitään korjattavaa.
Se on aika hyvä tunne.
Luku 21 — Jos voisin puhua nuorelle itselleni
Jos saisin tavata itseni kaksikymppisenä, en tiedä pitäisikö se minusta.
Todennäköisesti ei.
Se katsoisi minua ja ajattelisi:
Kuka helvetin vanha ukko tämä on?
Minä katsoisin sitä ja ajattelisin:
Voi poika. Et tiedä vielä yhtään mitään.
Tekisi mieli antaa neuvoja.
Älä tuhlaa aikaa tuohon.
Pidä tuosta ihmisestä kiinni.
Älä luota tuohon.
Soita äidille.
Mene tapaamaan ystävääsi.
Älä ota sitä lainaa.
Ja jumalauta, venyttele selkääsi.
Mutta sitten mietin, kuuntelisiko se.
En minä ainakaan kuunnellut.
Nuoren ihmisen pitää ehkä saada tehdä omat virheensä.
Jos poistaisin kaikki omat huonot päätökseni, en tiedä kuka minä nyt olisin.
Ehkä parempi mies.
Ehkä en.
Sanoisin sille lopulta vain yhden asian:
Älä kiirehdi niin paljon.
Sinulla on koko ajan kiire johonkin, mutta et sinä edes tiedä minne.
Katso ympärillesi välillä.
Ne ihmiset siinä ympärilläsi eivät ole siinä ikuisesti.
Sinäkään et ole.
Ja sitten nuori minä varmaan kysyisi:
– Oliko muuta?
Sanoisin:
– Oli.
– Mitä?
– Älä myy sitä kitaraa.
Joitakin virheitä ei tarvitse romantisoida.
Luku 22 — Mitä minä tästä kaikesta tiedän
En paljon.
Se on ehkä rehellisin vastaus.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen varma asioista.
Nuorena maailma oli yksinkertainen.
Oli oikeassa olevia ihmisiä ja väärässä olevia.
Hyviä ja pahoja.
Järkeviä ja idiootteja.
Nyt tiedän, että hyvä ihminen voi tehdä pahasti.
Fiksu ihminen voi tehdä jotain aivan helvetin typerää.
Ihminen, josta en pidä, voi olla jossain asiassa oikeassa.
Ja minä voin olla väärässä.
Viimeinen oli vaikein oppia.
Ehkä viisaus ei olekaan sitä, että tietää enemmän vastauksia.
Ehkä se on sitä, että uskaltaa sanoa useammin:
En tiedä.
Minä en tiedä miksi olemme täällä.
En tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
En tiedä miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita.
En tiedä miksi jotkut saavat enemmän aikaa kuin toiset.
En tiedä miksi ihminen pystyy sekä rakentamaan sairaalan että pommittamaan sellaisen.
En tiedä miksi rakastamme niin paljon jotain, jonka tiedämme voivamme menettää.
Mutta jotain minä tiedän.
Kun joku on sinulle tärkeä, kerro se.
Kun olet väärässä, myönnä se.
Kun voit auttaa, auta.
Kun naurattaa, naura.
Kun itkettää, itke.
Jos koira haluaa lenkille ja sinulla on aikaa, lähde.
Jos ystävä soittaa, vastaa.
Jos rakas ihminen istuu vieressä, älä aina tuijota sitä helvetin puhelinta.
Ja jos elämä antaa sinulle aivan tavallisen päivän, älä pidä sitä automaattisesti huonona päivänä.
Koska joskus myöhemmin juuri sellaisen päivän saattaisi haluta takaisin.
Minä en ole filosofi.
Minä olen AkkuHappo.
Minulla ei ole elämänohjetta myytävänä.
En lupaa, että positiivisella ajattelulla rikastut.
En lupaa, että kaikki järjestyy.
Kaikki ei järjesty.
Jotkut asiat menevät rikki eikä niitä saa enää ehjäksi.
Jotkut ihmiset lähtevät eivätkä palaa.
Jotkut haavat jäävät.
Mutta niin kauan kuin täällä ollaan, jotain voi vielä tapahtua.
Voi tulla hyvä päivä.
Voi syntyä uusi laulu.
Voi joku soittaa pitkästä aikaa.
Voi nauraa niin, että kahvi tulee nenästä.
Voi huomata kesken aivan tavallisen aamun, että juuri nyt ei satu mihinkään.
Sekin on muuten vanhemmiten juhlan aihe.
Minä nousen tuolista.
Tällä kertaa muistan heti miksi.
Kahvia.
Keittiössä painan keittimen päälle ja jään odottamaan.
Maailma pyörii edelleen.
Ihmiset sotivat.
Rakastavat.
Riitelevät.
Syntyvät.
Kuolevat.
Rakentavat.
Rikkovat.
Ja yrittävät ymmärtää, mitä helvettiä tässä kaikessa pitäisi tehdä.
Minä mukaan lukien.
Kahvi valmistuu.
Kaadan kupin täyteen.
Katson ulos ikkunasta.
En minä tiedä elämästä kaikkea.
Mutta tämän päivän minä aion vielä elää.
Ja tällä kertaa...
en odota huomista.